Skuggande i Lund 26.-30.9.2016 Kollegan varjostustehtävissä

Taustatiedot

Lund on kaunis historiallinen yliopistokaupunki, 116 834 asukasta, 10 minuutin junamatkan päässä Malmösta. Kahviloita on paljon, isoja kirkkoja kolme. Kaupat sulkeutuvat klo 18. Kulttuuritalo, taidehalli ja muutama museo sulkevat neljältä. Museoista kolme on tällä hetkellä kokonaan kiinni. Kaksi päivää paistaa aurinko ja mittari nousee lähes 20 asteeseen. Kaksi päivää tuulee niin että kastanjapuut täytyy kiertää, koska ne tykittävät pähkinöitä päähän ja se sattuu.

Spykenissä, siis vierailemassani lukiossa, on 1100 opiskelijaa ja henkilökuntaa 120 (93 opettajaa, joista 15:n sukunimi alkaa s-kirjaimella [1] ). Seuraamani 2. vuosikurssin teatterin opetusryhmän koko oli 16, ja 3. vuosikurssin ryhmän koko oli kuusi. Oppitunnit olivat kahden tunnin mittaiset. Estetiska kommunikation [2] -tunti kesti 75 minuuttia. Kurssilla oli 32 opiskelijaa ja kaksi opettajaa. Kommunikoin ruotsiksi ja vaihdan englantiin kun en löydä sanoja. Kaikki ymmärtävät.

Minulla on ystävä Tukholmassa. Kävin hänen luonaan viime kesänä ja kysyin tunteeko hän lukiossa teatteria opettavia opettajia. Ystävälläni on miesystävä, jolla on sisko. Sisko opettaa teatteria Lundissa, Spykenissä. ”Kontakta henne. Hon ska älska att träffa dig.” Otin yhteyttä siskoon. Hänen nimensä on Olivia. Eipä aikaakaan, kun istuin junassa Tukholmasta Lundiin.

Diskuteerausta

Ensimmäinen tunti, tiistai 27.9. klo 14.20-16.20, 2. vk:n teatteriopiskelijoiden tunti

He ovat valinneet esitettäväksi Dennis Magnussonin näytelmän Klass. He ovat vaikean tehtävän edessä; roolien jako. Roolien jakoon liittyy vaiettuja toiveita, pettymystä, huonommuuden tunnetta, yllätyksiä, innostusta, varovaisuutta ja ryhmittymistä. Toiveet kirjoitetaan ujostellen paperilapulle, koska muuten salaisia toiveita ei koskaan saada tietää. Niitä ei uskalleta sanoa ääneen. Myötäelin jo ennalta opettajan vaikeaa tehtävää sovitella kaikkien toiveet ja huolet parhain päin. Vaan mitä tekevät ruotsalaiset? He keskustelevat.

Läraren: ”Ska vi diskutera om vilka roller ni vill göra?”

Studenter: ”Ja!”

Läraren: ”Vad bra! Adam, vill du börja? Har du haft tillräckligt tid att läsa manusen?”

Adam: ”Ja! Och jo! Jag vill vara Peter.”

Andra studenter: ”Ja, den rollen passar dig bra.”

Läraren: ”Vill någon annan också göra Peter?”

Opiskelijat ovat hiljaa.

Läraren: ”Vad bra! Johanna, vilken roll vill du göra?”

Johanna: ”Jag vill göra gärna Anneli, men om någon annan vill den så är jag jätte intresserad också i Agneta eller Malin”

Näin keskustelu jatkui kunnes roolit oli jaettu ja muutamien kohdalla roolivaihtoehtoja soviteltu. Ratkaisun löytyminen oli yhteinen hyvä ja tavoite. Opettaja antaa palautetta opiskelijoille siitä, miten valmiita (”Vad mogna ni är!”) keskustelijoita opiskelijat ovat. Googlaan ”diskussion som undervisningsmetod”. Artikkeleiden määrä on henkisiin ja älyllisiin rahkeisiini nähden ylivoimainen, mutta poimin vilkaistavaksi yhden. Se alkaa näin: ”Studenters lärande stimuleras av aktivt deltagande. Undersökningar har visat att diskussioner är den mest effektiva undervisningsformen för att öka studenters inlärning (McKeachie 2002: 31). Muistan oman ohjausryhmäni toiveen muutaman vuoden takaa: Eikö voitaisi keskustella enemmän?

Keskusteluun käytetty aika [3] ja puheenvuorojen tasainen jakautuminen opiskelijoiden kesken olivat suurin ero ”meikäläisen” ja ”heikäläisen” oppitunnin välillä. Meillä on paljon yhteistä teatterin opiskelussa: työtavat (harjoitteet), tilat, yhteistoiminnallisuus, epämuodollisuus ja rentous, keskustelu (joo, ei mekään ihan tuppisuina olla), ideointi… Mutta sanon sen nyt ääneen: Meillä on heikot keskustelutaidot. Tämä tuomio ei ole lopullinen, vaan ground zero, jossa heikkokin tuulenvire tuntuu ja puhaltaa liikkeelle.

Juon paljon kahvia. Yhdellä päivittäisistä kahvitauoistani selailin tuoreinta Tiede -lehteä. Koska elän pitkään kestäneessä parisuhteessa, kiinnostuin artikkelista Onnelliset parit osaavat riidellä. Kas, kuin tilauksesta kyseisessä artikkelissa Väestöliitön tutkimusprofessori Osmo Kontula listaa kolme asiaa, joiden varaan suomalaisten avio-onni rakentuu:

Ensimmäinen [avio-onnen] kolminaisuuden jäsen on arvostus: puolisoiden tulee arvostaa ja ihaillakin toisiaan sellaisena kuin he ovat. Toinen tekijä on luottamus. Puolison sanaan täytyy voida täydellisesti luottaa […] että tekee mitä lupaa, ottaa vastuuta ja auttaa, kun apua tarvitaan. […] Kolmanneksi avioliittoja kannattelee puhe. Puolisoiden on kyettävä puhumaan riittävän avoimesti ja ratkaisemaan ristiriidat rakentavasti. Juuri keskustelun taito on yksi niistä tekijöistä, joiden vuoksi ruotsinkielisistä peräti 60 prosenttia on erittäin tyytyväisiä suhteeseensa, siis selvästi useampi kuin suomenkielisiä [40%]. (Tiede 10/2016, s. 36)

Jos vaihdan lainauksen puoliso -sanan tilalle sanan opettajat tai opettajat ja opiskelijat tai opiskelijat, ja otan avio -etuliitteitä pois, pääsen vuorovaikutuksen ytimeen kaikenlaisissa ihmissuhteissa. (Kannattaa lukea yllä oleva lainaus nyt sijoittaen nuo sanat sinne). Kansainvälisessä vertailussa koulusta pitämisessä sijoitumme edelleen heikosti [4]. Olen vakuuttunut siitä, että  keskustelun ensin määrällinen (työskentelymenetelmät) ja sitten laadullinen lisääminen (aihe ja sisältö) lisäisi paitsi yhteistyötaitojamme, myös opiskelussa koettua onnellisuutta.

Keskustelu opettaa meitä vaivihkaa:

1) muotoilemaan eli sanoittamaan ajatuksiamme

2) muotoilemaan kysymyksiä eli kiinnostumaan toisten ajatuksista

3) kuuntelemaan omia ajatuksia

4) kiinnostumaan omista ajatuksista (lue: sivistymisen prosessista) kun muut ovat niistä kiinnostuneita. Kiinnostuksen konkreettinen osoitus on kysyminen.

5) huomaamaan oman ainutkertaisuuden. Minä ajattelen näin, sinä ajattelet noin. Molemmat ajatukset ovat olemassa yhdenvertaisina. Siis me olemme olemassa yhdenvertaisina.

6) osallistumaan. Kokemus osallisuudesta ja kokemus mihin tahansa yhteisöön kuulumisesta valtauttaa ja aktivoi, tuo syvän kokemuksen jäsenyydestä, joka syntyy sisäisesti (vrt. kuntosalijäsenyys). Tahdomme liittyä ja olla jäseniä siellä, missä meillä on hyvä olla. Tahdomme pois sieltä, missä meillä on paha olla.

7) ymmärtämään keitä olemme. Ainutkertaisuus ja itsetunto syntyvät suhteessa muihin – ei sosiaalisessa tyhjiössä.

Emmekö me koe arvostusta ja rakenna luottamusta (hyvä olo, tuntuu hyvältä) juuri silloin, kun joku osoittaa kiinnostusta ajatuksiamme kohtaan? Väestöliiton tutkimuksen mukaan keskustelu kannattelee avio-onnea, miksei myös onnea ilman etuliitteitä. Vien ajatuksen vielä pidemmälle: Yhdenvertaisuuden kokemus ja ihanne ovat demokratian perusedellytyksiä. Keskustelu ottaa siis kantaa siihen, miten olemme johdettavina ja johdettavissa, miten valtaa saa käyttää minua ja muita kohtaan, miten valta jakautuu, kenellä sitä on ja kenellä ei. Demokratia perustuu keskustelulle yhdenvertaisten ja tasa-arvoisten välillä. Siksi se, miten kouluissa työskennellään, rakentuvatko työskentelymenetelmät ja vuorovaikutus koulussa ihmisten väliselle arvostukselle, luottamukselle ja keskustelulle, on perustaltaan poliittista.

Väitän, että Ruotsi on demokraattisempi maa kuin Suomi. Väitän, että ruotsalaiset onnistuvat tekemään maansa kannalta oikeita päätöksiä huomattavissa määrin keskustelutaitojensa ansiosta. Vaikka ruotsalaiset eivät pärjää Pisa-tutkimuksissa yhtä ansiokkaasti kuin me, heidän bruttokansantuotteensa on 20% korkeampi kuin meidän ja valtion velkasuhde alle 40%, kun se meillä on yli 60% [5]. Voisiko asioita hoitaa paremmin (myös rahamittareilla mitattuna) jos diskuteerattaisiin taitavammin?

Opiskelukunto

Är mindre mer?

Lukioissamme on eroja. Ruotsalaisen lukion laajuus on 2500 pistettä (yksi piste on noin yksi tunti, vaikka yksi yhteen -vastaavuus poistuikin joitain vuosia sitten) ja lukuvuosittain on liki saman verran työpäiviä kuin meillä (190). Heillä ei ole ylioppilaskirjoituksia. Lukioissa on seitsemän yliopisto-opintoihin johdattavaa linjaa ja 12 ammattiin johdattavaa linjaa [6]. Ruotsalaisessa lukiossa ei ole jaksojärjestelmää, vaan työjärjestys on sama koko lukuvuoden. Joidenkin opintokokonaisuuksien laajuus on yksi lukukausi, jolloin joulun tietämillä oppiaine vaihtuu toiseksi.

Suomalaisen lukion laajuus on 2850 tuntia (75 kurssia, joiden laajuus on 38 tuntia). Meillä on ylioppilaskirjoitukset, joka käytännössä tekee käytettävissä olevasta ajasta suorittaa lukion oppimäärä 76 päivää lyhyemmän ruotsalaiseen lukioon verrattuna. Yleislukiossa on varsin laajasti oppiaineita ja yleislukio on yleisin lukio Suomessa. Lisäksi on erityislukioita ja painotuslinjoja (jolloin ei saa huojennusta pakollisten kurssien määrästä). Ammatillinen koulutus on erikseen. Useimmissa lukioissa on viisijaksojärjestelmä.

Tein laskutoimituksen työmäärästä. Suorittaakseen lukion ruotsalainen nuori opiskelee keskimäärin 4 tuntia 24 minuuttia jokaisena työpäivänä kolmen lukuvuoden ajan (570 työpäivää). Suomalainen lukiolainen työskentelee keskimäärin 5 tuntia 54 minuuttia jokaisena työpäivänä 2 lukuvuoden ja kolmen jakson ajan (494 työpäivää). Näiden päälle tulevat tietenkin kotitehtävät ja koko lukion ulkopuolinen nuoren elämä, ylioppilaskirjoituksiin valmistautuminen ja ylioppilaskokeet [7].

Oppitunti, josta yllä kirjoitin, päättyi opettajan antamaan kotitehtävään. Opiskelijoiden tehtävänä oli lukea käsikirjoitus ja merkata omat repliikit tehostetussilla. Käsikirjoitus tulee silloin luetuksi huolella, ja samalla oppii omia vuorosanoja. Silloin tulee pohtineeksi, mitä faktoja roolihahmosta on kerrottu ja mitä muut hahmosta sanovat. En tiennyt tuolloin, että seuraava tunti olisi seuraavana päivänä.

Seuraavana päivänä kaikki, kaikki, kaikki, siis kaikki, olivat tehneet kotitehtävänsä ja yksi opiskelijoista osasi repliikkinsä ulkoa, kun satunnaisesti valittua kohtausta näytelmästä ryhdyttiin kokeilemaan näyttämöllä! Näytelmässä oli 113 sivua. Ei ole totta! Meillä näin ei tapahtuisi. En voi edes kuvitella tilannetta, että kaikki olisivat tehneet näin laajan kotitehtävän. Olisi aivan käsittämätöntä jos voisin luottaa [8] siihen, että kotitehtävät olisi tehty määräaikaan mennessä.

Mistä tämä voisi johtua? En usko, että minun antamat tehtävät ovat tylsempiä, (varsinkin jos tehtävänä on lukea näytelmä ja merkata omat vuorosanat). Heillä on tämän ryhmän kanssa näytelmän valmistamista kolme kertaa viikossa kaksi tuntia kerrallaan koko lukuvuoden ajan. Heillä on aamupäivän tunnit, iltapäivän tunnit, ja välissä melko pitkä lounastauko (tällä ryhmällä puolitoista-kaksi tuntia päivittäin). Rakenne säilyy koko lukuvuoden ajan. Me (opiskelijat, opettajat, opot jne) teemme joka lukuvuoden alussa ja joka jakson alussa ja lopussa valtavat määrät hallinnollista työtä, uudelleen järjestelyjä, tilajärjestelyjä, projektijärjestelyjä ym ”sumplimista”, mihin kaikkiin palaa aikaa ja keskittymisen suuntausta. Voisimmeko vähentää jaksojen määrää kahteen ja yhdistää kursseja sisällöllisesti eheämpien kokonaisuuksien muodostamiseksi ja projektien toteuttamiseksi?

Meillä opiskelijan jokainen työpäivä on puolitoista tuntia pidempi kuin Ruotsissa. Puolessatoista tunnissa ehtii tekemään paljon tai palautumaan. Saako lyhyempi työpäivä aikaan sen, että kotitehtävät jaksaa tehdä? Äkkiseltään vastaisin, että kyllä. Niinhän minullekin tapahtuu. Teen enemmän mielelläni suunnittelu- ja organisointitöitä silloin kun en ole uuvahtanut muusta työstä. Meillä on koulu-uupuneita ja koulukyynisiä noin puolet opiskelijoista [9].

Melko suruissani mietin, että lukiomme laajuus, sirpaleisuus, asiakeskeisyys (jopa asia-ahneus versus vuorovaikutus-/ihmiskeskeisyys) tarjoaa yhden vastauksen siihen, miten me näännytämme omat opiskelijamme pakolla opiskella kaikesta vähän ja jostain enemmän. Keskustelin tästä erään koulun apulaisrehtorin kanssa. Hän tuumasi, että ruotsalaiset onnistuvat ylläpitämään nuortensa opiskelukunnon. Valitettavan monien kohdalla me epäonnistumme.

No, lukiouudistus meni jo. Seuraavassa aion olla suuna ja päänä mukana.

Kiitos, Spyken ja Lund, Erasmus+ -ohjelma ja minun lukioni, Vaskivuoren lukio, tilaisuudesta nähdä, ymmärtää ja esittää kysymyksiä. Koettua ja elettyä tietoa syntyy vain kokonaisvaltaisesti läsnä olemalla. Näitä ajatuksia ei olisi syntynyt sohvasurffaillen yppösyksinäni. Muitakin ajatuksia syntyi, mutta niistä en kirjoita vielä. Jos joku sattuisi niistäkin kiinnostumaan ja kysymään, voisin kirjoittaakin.

————

[1] Tällä tiedolla ei ole mitään arvoa. Tarkoitukseni oli opastaa lukija tänne loppuviitteisiin.

[2] Oppiaine, jossa käsitellään taiteen viestintäprosesseja ja tutkitaan, miten toimimme yhdessä toisten ihmisten kanssa käyttäen esteettisiä ilmaisukeinoja. Tästä en kirjoita tässä blogissa tämän enempää. Tahdon sanoa vain sen, että estetiska kommunikation on taiteita upeasti integroiva oppiaine.

[3] Meillä keskustelulle annetaan lähes aina aikaraja: ”Teillä on nyt 15 minuuttia aikaa keskustella ja kirjata ehdotukset/ huomiot.” ”Keskustele 5 minuuttia vierustoverin kanssa…” Nyt näkemäni ja aikaisempien ruotsikokemuksieni perusteella ruotsalaiset keskustelevat kunnes asia tulee käsitellyksi ja keskustelijat ovat päätelmiinsä tyytyväisiä.

[4] Koulu viittaa tässä peruskouluun. 9.-luokkalaisista myönteisimmin kouluun suhtautuu kuitenkin koulussa sosiaalisesti ja akateemisesti menestyneimmät. Näiden kouluasenteiden kanssa peruskoulun päättävät jatkavat opiskelemista – tai sitten eivät. Kannustan tämän blogin lukijoita tutustumaan Opetushallituksen ja Jyväskylän yliopiston julkaisuun Koulukokemusten kansainvälistä vertailua 2010 sekä muutokset Suomessa ja Pohjoismaissa 1994-2010. WHO-Koululaistutkimus (HBSC- Study), jota vasten omia tuumailujani peilaan. http://www.oph.fi/download/142520_Koulukokemusten_kansainvalista_vertailua_2010_seka_muutokset_Suomessa_ja_Pohjoismaissa_1994-2010_WHO-Koululaistutkimus_HBSC-Study_.pdf

[5] Lue lisää jos kestät tappiot. Talousmaaottelu: Ruotsi hakkaa köyhtyvän Suomen 6-1 http://yle.fi/uutiset/3-8309666. 6 (23.9.2015). Rovaniemeläisen Jaakko Portin blogi jatkaa samasta aiheesta: https://jaakkoporttidotnet1.wordpress.com/ 2016/03/06/miksi-ruotsissa-menee-lujaa-ja-suomessa-pain-honkia/

[6] Lisäksi on erityislukioita, joiden oppilaaksiottoalue on valtakunnallinen, harjaantumisohjelmat ja vammaisten erityisohjelmat. http://www.gymnasieguiden.se/program/

[7] Suu puhtaaksi: Ylioppilaskirjoitukset ovat aivan turhat. Ne tulevat olemaan turhat niin kauan kuin ylioppilastodistus ei suoraan toimi jatko-opintopaikkojen pääsy-/soveltuvuuskokeena. Yliopistojen ja ammattikorkeakoulujen pääsykokeet eivät ole häviämässä mihinkään (eikä pitäisikään), ei Suomessa eikä ulkomailla. Jos ylioppilastodistuksen painoarvoa lisätään yliopiston sisäänpääsytestinä, noudattaisi se samaa logiikkaa kuin se, että työnantajan olisi hyväksyttävä uusi työnhakija siksi, että aikaisempi työnantaja on kirjoittanut hyvän arvion työtodistukseen. Ei kukaan työnantaja tällaiseen suostuisi.

Lukion suunnan ja arvon näyttää se, mikä on lähtevien opiskelijoiden jatko-opiskeluasenne ja valmius (opiskelutahto ja tietotaito), eli kuinka moni lukiosta lähtevä jatkaa opintoja, saa opiskelupaikan tai sijoittuu itselle ja yhteiskunnalle mielekkäällä tavalla työelämään. Ylioppilastodistuksen ei tarvitse näyttää lukion suuntaa tai arvoa. Sillä ei ole enää sitä tehtävää. Keskustelu voi ja sen pitääkin jatkua, kunnes teemme viisaimpia ja kauaskantoisimpia hyvyyttä ja elämänmyönteisyyttä ravitsevia päätöksiä.

[8] ”Ensimmäinen [avio-onnen] kolminaisuuden jäsen on arvostus: puolisoiden tulee arvostaa ja ihaillakin toisiaan sellaisena kuin he ovat. Toinen tekijä on luottamus. Puolison sanaan täytyy voida täydellisesti luottaa […] että tekee mitä lupaa, ottaa vastuuta ja auttaa, kun apua tarvitaan.”

[9] Psykologian tohtori Katariina Salmela-Aron luentoon pohjautuva artikkeli koulu-uupuksesta: Koulu stressaa nuoria entistä enemmän. http://yle.fi/aihe/artikkeli/2014/02/25/koulu-stressaa-nuoria-entista-enemman (4.3.2014)